Saana – midnight sun

Pikku-Mallan ja mm. Peeraonkassa retkeilyn jälkeen seurasi leirin pystytystä ja vähän iltapalaa. Seuraavaa retkikohdetta varten repppuun pakkailin omasta mielestäni tarpeellista, jota en sitten tulisi tarvitsemaan. Mennään asioiden edelle ja kerrotaan että tarpeellisimmat olivat eväistä pari banaania ja 1,5l vettä..

Päivällä retkikohteeseen näytti menevän ihmisiä lähes katkeamattomassa jonossa, mutta illalla kahdeksan jälkeen oli vain satunnaisia liikkujia. Voi joistakin tuntua mitättömältä, mutta itselleni Saanalle kiipeäminen oli ollut pitkään haaveissa. Keskiyön auringon retki olisisikin erityisen merkityksellinen. Jo ennakkoon tiesin ettei rapakuntoisella miehellä kävely ylös tulisi olemaan helppoa. Eikä päivän muu retkeily auttaisi asiaa. Sää oli vaan niin loistava ettei seuraavaan päivään malttanut odottaa. Sitäpaitsi lomakauden alettua väkimäärä ei ainakaan vähenisi…

Olin illalla 27.6. polun päässä ennen yhdeksää mukavissa olosuhteissa. Aurinko paahtoi lämpimästi ja polulla näkyi enää hyvin vähän väkeä. Kolmisen sataa metriä polkua pitkin käveltyäni huomasin ettei minulla ole mukana jalkoja vaan nivelillä varustetut kepit.

Tässä ollaan jo tultu jonkin matkaa kuten järven pinnasta voi nähdä. Hetken päästä ohitse meni neljän nuoren porukka kohtalaista älämölöä pitäen.

Kova oli porukalla vauhti. Kun pääsin koivikon yläpuolelle nuoret painoivat jo kaukana. Tosin hieman rakoa oli porukkaan tullut. Jonkin ajan päästä katsoin kiikareilla rinnettä ylöspäin ja siellähän nautittiin jo tölkkijuomaa.

Itse pääsin paikalle aika paljon myöhemmin. Tuntui että oli kulunut ainakin 1,5h mutta taisi mennä vain puoli tuntia. Edellä mainittu porukka tuli lopen väsyneen näköisenä vastaan. Olivat luovuttaneet kesken..

Nyt oli takana se helppo osuus. Tästä eteenpäin nousua riittäisi. Oli muuten todella fiksua laittaa fleece ohuen takin alle. Ajatukseni oli että kyllähän illalla viilenee ylöspäin mennessä. Olkapäältä joku sanoin: ”Kakkas viilenee talvella hankeen tehtynä”. Oli aivan virhe jättää fleece päälle ja en tajunnut vieläkään laittaa sitä reppuun.

Lyhyttä taukoa pukkasi aina kun olin askeltanut vähän matkaa eteenpäin. Ei tulisi yö tällä vauhdilla riittämään. Ranteessa oleva kikotin kertoi että edellisestä pysähdyksestäni oli 40m ja sitä ennen 60m. Ei siis 200m..

Olin varmaan saman näköinen kuin venäläinen löylynheittokilpailija. Sen verran sääliviä katseita tuli alaspäin tulijoilta. Meni joku ohikin ylöspäin vaikka sinnepäin ei enää juuri ollut kulkijoita.

Periksi antaminenkin kävi mielessä.

Päätin pitää pidemmän tauon. Lämpimät märät vaatteet ripustin kuivumaan repun päälle. Märkä T-paita kuivui viileässä tuulessa senkin uhalla että seuraisi sairastuminen. Ja tässä kohtaa astui kehiin eväät ja erityisesti banaani. Kylläpä maistui hyvältä..

Parinkymmenen minuutin päästä lähdin kipuamaan ylöspäin. Sujui selvästi paremmin. Äskeiseen verratuna lennokkaasti, mutta nyt jo oman kunnon mukaan edeten ja juomatauoka lukuunottamatta ei tarvinnut pysähdellä.

Ohi meni perhe, jossa oli 5-vuotias tyttö. Tyttö oli innoissaan mutta selvästi hieman väsynyt. Jonkin ajan kuluttua he olivat pysähtyneet aprikoimaan jatkaako vai ei. Hyvin ymmärrettävää sillä ko. kohdassa olisi voinut kuvitella olevansa lähellä huippua, mutta matkaa olisi vielä.

Huipulle pääsin reilu kahden tunnin kuluttua.

Jonkin ajan päästä laelle saapui myös mies juosten. Taisi todeta rannetta vilkaistuaan että kesti 34 minuuttia. Mies jatkoi juoksua Saanan toiselle puolelle ja palasi sieltä juosten kohti tulosuuntaa. Ihailtavaa kun ihminen on kunnossa.

Myös tyttö tuli perheensä kanssa. Kävijöitä oli lisäksi toinen perhe jotka näkivät huipun kiirunatkin. Kiirunat loivat ajoittain muiden lintujen kanssa mukavan öisen äänimaiseman.

Kävijöistä kuvasin yhden nuoren pariskunnan, jolle sovitusti lähetin matkan jälkeen heistä keskiyön auringossa otettuja kuvia.

Eli tungosta ei ollut ja maisemat olivat huikeat.

Ala-Kilpisjärven ja Käsivarren kauneutta.

Huikean näköistä oli katsella kiikareilla kun omasta näkökulmastani isohko porotokka vaelsi keskiyön auringossa. Kuvaa siitä tosin ei ole, mutta liikuskeli hieman samassa suunnassa kuin tämä kuva.

Norjan Bárrás 1419m.

Maisemien värit tuntuivat hetki hetkeltä olevan muutoksessa kun matalalla killottava aurinko liikutteli varjoja pitkin rinteitä.

Siellä se loistaa päivän viimeisiä ja ensimmäisiä säteitä.

Hieman kiireen tuntua oli laella olemisessa. Pelkäsin että jalat menevät niin jumikseen että alasmenosta tulee liian kova paikka. Tai ehkäpä kiireen tuntu tuli siitä ettei tällaisista paikoista haluaisi poistua ollenkaan. Alaspäin matkalla tuli napsittua lisää kuvia.

Se tunne kun huomaat että polku onkin kivisempi ja haasteellisempi alaspäin mennessä ja olet tullut sitä jo aika tovin.

Vesilammikko houkutteli uimaan kesäyön viileydestä huolimatta.

Kivikko jatkuu, mutta onneksi on tultu jo aika lailla kauan alaspäin.

Se väkevä tunne jolloin näet ensimmäisen kerran auton odottamassa parkkipaikalla…. Polkukin kiemurtelee ihanasti sitä kohden…

Bárrás by night

Näistä mokomista portaista kouhkattiin niin paljon että joillekin saattoi syntyä käsitys portaiden olevan jotenkin erityisen pitkä osuus. Tosin hyvä että ovat olemassa niin maaston kuluminen pysyy aisioissa.

Pikku-Malla by Night

Lämpömittari kävi säätietojen mukaan noin viidessä asteessa. Tässä vaiheessa aamuyötä alkoikin jo olla hieman vilpoista.

Tunturikoivikon vehreyttä Pikku-Mallalle päin. ”Onks vielä pitkä matka?” Ainakin totaalisen jäykiksi muuttuneet jalat kyselevät sitä tuon tuosta.

Tällä pikaisesti näpsätyllä kuvalla on oma tarinansa. Covid-19 vuoksi aiemmin suljetun rajan suuntaan näpsäisty kuva. Miksikö tällainen usva?

Kameran linssi oli kerännyt oman osansa ihon läpi pukanneesta juomavedestä. Keli oli aivan kirkas.

Autolla jalkineiden vaihtoa, juomatauko ja ajo leirille.

Viileässä säässä pujottautuminen makuupussiin ja uni nappasi nopeasti kiinni. Nukuttua tuli aika lailla sikeästi siihen saakka kun aurinko lämmitti ja uneen hiipi hevosen kavioiden kopina. Kopina jatkui heräämistä kohden ja hevonen vaihtui pikkuhiljaa poroksi.

Saanasta jäi mukavat muistot ja parin päivän päästä pystyi jo kävelemäänkin melkein normaalisti.